Vaikka oon yrittänyt pysyä mahdollisimman positiivisella mielellä tänä kesänä (ja edellisinäkin) kaikenlaisten vastoinkäymisten kanssa, on viimiset pari päivää olleet taas raskaita ja ote positiivisuudesta on lipsunut. Tai rehellisesti sanottuna se ote on kyllä irronnut hetkeksi ihan kokonaan.
PM-kisat Norjassa olivat huippukokemus, oli niin ihanaa pukea piiiitkästä aikaa maajoukkueasu päälle ja juosta Suomen joukkueessa. Juoksun jälkimmäisen puoliskon aidat olivat valitettavasti huonoa räpeltämistä ja siihen nähden odotin vielä huonompaa loppuaikaa kuin mikä tuloslistalla lopulta seisoi. Vaikka nuorten maajoukkue-edustus kelpasi paremmin kuin hyvin, ei mun taso ole ollenkaan siellä missä sen pitäisi olla ja missä sen haluaisin olevan.
Ollaan kovasti pyritty pääsemään eroon mun selkäongelmista ja niiden tuomista masistelumeiningeistä, mutta ne eivät vain tahdo kadota. Ensi kaudeksi toivottavasti löydetään jotain uusia kommervenkkejä tähän tekemiseen. Vaikeaa se on itseään kehittää kun joku asia jarruttaa koko ajan. Syksyllä homma näytti ja tuntui pitkästä aikaa oikeasti hyvältä - jossain vaiheessa hallikautta touhu rupesi valitettavasti hajoilemaan, tai lähinnä se selkä. Mitään kunnon reenitaukoa en missään vaiheessa ole pitänyt.
Reenannut olen enemmän kuin koskaan ennen, ja olen ollut varmempi kuin koskaan ennen siitä, että tätä todella haluan tehdä. Kunnossa ei pitäisi olla mitään vikaa, mutta nopeus ja räjähtävyys ovat kyllä niin hakusessa että lähinnä suututtaa. Selän takia näiden ominaisuuksien kehittäminen tai edes ylläpito on ollut mahdotonta - eikä niitä tuloksia sitten tosiaan ole syntynyt.
Päätin tulla jakamaan hiukan näitä tuntemuksiani, lähinnä sen takia että olo helpottuisi. Tänä kesänä on vielä tärkeitä kisoja edessä ja tavoitteita saavutettavissa, mutta ihmeitä ei varmastikaan tapahdu. Tuntuu pahalta kun tietää miten paljon on urheilulle antanut ja kuinka vähän se näkyy tuloksissa. Tuntuu vaikealta tsempata itseään uudestaan ja uudestaan.
En kuitenkaan todellakaan ole luovuttamassa. Pieni osa musta haluaisi jo siirtää tähtäimen ensi kauteen, mutta pitäähän tämä kausi ensin viedä kunnialla loppuun. Kaikki hetket eivät todellakaan ole mitään suossa rämpimistä, mutta sitten kun siellä rämmitään niin rämmitäänkin huolella.
Toivottavasti nämäkin tuntemukset ovat joskus muisto vain ja menestys tuntuu paremmalta kuin koskaan... Ensi kerralla yritän olla positiivisemmissa tunnelmissa, mutta mitään en kyllä lupaa! :) Edellisen postauksen peeässä on hyvä pitää mielessä, silloinkin kun hakkaa päätänsä seinään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti